Kokki tuli taloon

Lauantaina sain ruoanlaitollisesti katsottuna lähes täydellisen vieraan. Ystäväni Joensuusta nimittäin päätti tulla työharjoitteluun Tampereelle ja majoittuu luonani tämän ajan. Tämä henkilö tulee olemaan suurena apuna tulevissa TaikinaTiistaissa ja jo tänään sain hieman esimakua hänen kädentaidoistaan.

   Hän saapui aamupäivällä ja lähdimme lähes saman tien tutustumaan Tampereen keskustaan. Sieltä tarttui mukaan itämaisia mausteita, teetä sekä tukku keittiövälineitä. Kotona hän päätti heti ottaa luulot pois ja alkoi tekemään hienointa ateriaa, mitä keittiöni on tähän päivään mennessä nähnyt: Rosèpippuripihvi kermakastikkeessa konjakilla sekä aurajuustoperunoita. Itse sain tärkeän roolin aterian valmistuksessa: Tehtäväni oli kuoria ja viipaloida perunat sekä oppia mahdollisimman, jotta joskus tulevaisuudessa voisin käyttää tuota reseptiä. 
    Ateria oli kerrassaan mahtava. Jos tulevaisuudessa pääsen edes lähelle tuota makua reseptiä toteuttaessani, tulee tuosta ehdoton bravuurini kolmen lajin illallista suunnitellessani. Kaveri näytti kertaheitolla kuka on keittiön kunkku ja kuka apupoika. Hänen työharjoittelunsa ajan saan varmasti nauttia useaan otteeseen yhtä tasokkaista aterioista, ja kunhan seuraan silmä tarkkana, ehkäpä jonain päivänä olen itse oman keittiöni herra.

Kolmas kerta toden sanoo

Kolmas TaikinaTiistai on nyt takana ja tunnelmat ovat hyvin sekavat. Sanonta "kolmas kerta toden sanoo" taitaa tosiaan päteä aivan kaikkeen, myös leivontaan. 

         Kahden edellisen viikon virheistä on nyt tehty syvällinen analyysi ja toivon mukaan virheet saadaan korjattua tänä iltana. Päivän herkuksi valikoitui monien hyvien jälkiruokien joukosta kääretorttu, ranskaksi "biscuit roulé ". Kääretorttu vaikuttaisi olevan katoava luonnonvara nykyaikaisesta kahvipöydästä, mutta toivottavasti tämän kirjoituksen myötä joku taas siitä innostuisi.

      Aikamme eri kääretorttureseptejä selattuamme päädyimme tekemään banaanilla ja mansikkavaahdolla täytetyn yksilön. Kahden edellisen viikon ansiosta raaka-aineet olivat täytettä lukuunottamatta kasassa ja leivonta saatiin käyntiin. Viimeviikkoisen analyysin ansiosta muna-sokeriseosta vatkattiin tällä kertaa äärettömän pitkään ja huolellisesti. Tämän jälkeen lisättiin muut aineet ja taikina oli valmis uuniin. Paistettu taikinalevy näytti täydelliseltä ja se saatiin molempien suureksi yllätykseksi ehjänä leikkuulaudalla olevalle voipaperille.  Taikinalevyn päälle valeltiin ohut kerros banaanimössöä ja mansikkavaahtoa. 

      Kaikki oli jo melkein valmista. Olisiko tämä ensimmäinen kerta kun mikään ei mene pieleen, sanooko kolmas kerta oikeasti toden. Ei, ei sano, ainakaan tässä tapauksessa. Emme olleet ottaneet huomioon sitä yksinkertaista faktaa, että liian löysä mansikkavaahto saattaisi juosta karkuun taikinalevyä käärittäessä... Tästä syystä noin puolet vaahdosta oli kääretortun sijaan ajautunut leikkuulaudalle, josta ne myöhemmin siivottiin kyllä parempiin suihin. Tässä vaiheessa kääretortu oli myös hieman painunut kasaan ja vaahtoa oli myös hieman kääretortun ulkopinnoilla, joten päätimme laittaa kääretortun jääkaappiin muovipussissa. Tämän jälkeen syöksyimme kerhohuoneelle pelaamaan pari erää biljardia ja takaisin tullessamme päätimme maistaa mitä olimme saaneet aikaan. 

       Jälleen kerran ruman ulkokuoren alta paljastui äärettömän mahtava makuelämys, joka edelleen hakee vertaistaan. Kääretorttu katosi kokonaisuudessaan alle 15 minuutissa kahden miehen voimin. Myöhemmin mietimme syitä pienoiselle epäonnistumisellemme ja pääsimme siihen lopputulokseen, että useassa reseptissä esille tullut rahka ei ehkä olisikaan ollut huono vaihtoehto mansikkavaahdon joukkoon. 

         

Ps.  Ehkä kolmas kerta todellakin sanoo toden ja tässä tapauksessa toden siitä että miestä ei ole tarkoitettu keittiöön. Tästäkin huolimatta aiomme edelleen uhmata kohtaloa ja jatkaa täydellisen leivontasuorituksen metsästämistä. 

Operaatio muffinssi

Tiistaina 17. tammikuuta oli vuorossa kaikkien aikojen toinen taikinatiistai. Pohdimme kuumeisesti päivän reseptiä, ja vastaan tuli suunnaton kielimuuri. Ehdotin seuraavaksi reseptiksi masaliisaa, mutta Kalalla ei ollut pienintäkään hajua, mitä moinen tarkoittaa. Yhteisymmärrykseen pääsimme vasta, kun osasin kertoa saman reseptin kulkevan tampereella nimellä mokkapalat. Lopulta kuitenkin päädyimme leipomaan muffinsseja. Kaupassa valitsimme kivoimman väriset vuoat ja täytteeksi valikoitui pätkis, tuo kaikkien suklaiden mersu.

        Itse leivonta alkoi hyvissä merkeissä, ja viime kerrasta oli selvästi ammennettu tietämystä leipomisen alalla. Kaikki sujui lähes täydellisesti ja lopulta oli aika laittaa muffinssit uuniin. Enää ei voisi mikään mennä pieleen. Kohtalo taisi ottaa tuon haasteena, sillä kun muffinssit lopulta otettiin uunista ulos, palasivat viime viikkoiset tapahtumat mieleemme. Edessämme näimme vain 13 tiukasti toisiinsa kiinni kasvanutta ja tavattoman matalaa muffinssia. Mutta uunin nurkassa näimme pienen toivon kipinän: kaksi muffinssia oli täysin irrallaan muista. Ne näyttivät muffinsseilta ja mikä parasta, maku oli täydellinen. Pehmeä muffinssi hyväili makuhuulia ja sisällä oleva pätkis suorastaan suli suuhun. Suurin osa muffinsseista katosi heti leipomisen jälkeen, ja loput seuraavana päivänä. Syömisen ohessa tuunasimme myös essumme uuteen uskoon. Tästä kaikesta intoutuneina suuntasimme kohti kolmatta taikinatiistaita vesi kielellä.

Mistä kaikki oikein sai alkunsa?

Tämä blogi kertoo kahden nuoren teekkaripojan epätoivoisesta yrityksestä syventyä ruanlaiton, tarkennettuna leipomisen, ihmeelliseen maailmaan. Kaikki sai alkunsa tiistaina, tammikuun 10. päivänä, kun mietein (Porin murretta, =mietin) kuumeisesti tekemistä pimentyvään syysiltaan. Sain idean lähteä Kalan kanssa kahville yhteisen  ystävämme luokse. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta päähämme iski täydellinen idea, leivotaan itse pullat!

       Aloitimme kirjaimellisesti tyhjältä pöydältä, sillä ainoa edes hieman leipomiseen liittyvä ainesosa, jonka keittiöstä löysimme, oli pussillinen vehnäjauhoja. Ja sekin alunperin ostettu naapurin käyttöön... Päätimme lähteä kauppaan ostamaan leipomistarvikkeita, ja matkan aikana myös resepti löytyi. Tulisimme tekemään korvapuusteja. Kun varsinaiset ainekset oli saatu haalittua kasaan, päätimme poiketa paikallisessa Vapaa Valinnassa, sillä mitäpä olisi leipuri ilman essua, ja vieläpä vaaleanpunaista.

       Varsinaisessa leipomisessa teimme mielestäni kolme ratkaisevaa virhettä. Ensimmäinen, ja varmasti suurin virhe oli sekoittaa hiiva jääkaappikylmään maitoon. Tästä syystä taikinan kohoaminen ei täysin vastannut odotuksiamme. Ei sitä kädenlämpöistä maitoa näemmä ole sinne reseptiin turhaan laitettu. Toinen virhe oli taikinan vähäinen veivaaminen, joka johtunee molempien kokemuksen puutteesta tällä saralla. Näiden kahden virheen seurauksena taikina liimaantui tiukasti kiinni leivinlautaan. Tilannetta ei saatu pelastettua edes jauhoilla. Tiukan kamppailun jälkeen taikina oli
"rullattu" ja paloiteltu kahdelle pellille. Oman käden jälki oli vahvasti esillä jo tässä vaiheessa. Viimeinen virhe oli laittaa molemmat pellit samaan aikaan uuniin. Myös hiiva alkoi uunissa näyttää heräämisen merkkejä. Lopputuloksena toisen pellin pullien pohja oli hieman tummempi, ja taas toisen hieman raaempi. Yhteistä molemmille oli se että pullat eivät varsinaisesti näyttäneet korvapuusteilta, ja ne olivat paisuneet noin kolminkertaisiksi. Mutta lopputuloksena oli äärettömän hauska leivontatuokio, ja joka tiistainen perinne, jonka antimista saatte tässä blogissa nauttia.

Ps. Toinen pullapussi on vielä pakastimessa odottamassa seuraavia pahaa aavistamattomia vieraita.